Uutiskynnys logo

Kekri – unohdettu juhla

Kolumni Julkaistu: 31.10.2007 13:49 Muokattu: 31.10.2007

Sampsa Rydman

Näihin aikoihin, nykyisen Pyhäinmiesten päivän paikkeilla, oli ennen yksi vuodenkiertomme suurimmista ja tärkeimmistä pakanallisista juhlista: Kekri, murrealueesta riippuen myös köyri, keyri ja köyry. Sana on vanhaa perua, ja sillä tarkoitettiin vuoden viimeistä päivää, joka päätti satokauden ja aloitti karjanhoitovuoden. Sitä juhlittiin mahtavin syömingein ja juomingein.

Alun perin muinaissuomalainen Kekri mainitaan Mikael Agricolan Psalttarin esipuheessa vuodelta 1551 karjalaisten jumalana. Kekrin väitetään myös olleen karjanhoidon haltija, jonka suojeluksessa vuotuisjuhlaa vietettiin. Toisen teorian mukaan Agricolan Kekri oli Nyyrikin tavoin väännös kreikasta: P. Gregorius oli ortodoksisella puolella karjan suojeluspyhimys. Tai sitten nämä kaksi olivat sulautuneet toisiinsa.

Toisin kuin usein luullaan, Kekri ei ollut vainajajuhla – suomalainen Halloween – vaikka juhlat sijoittuvatkin samoihin aikoihin ja pitävät sisällään samoja piirteitä. Satovuoden viimeisenä ja uuden vuoden ensimmäisenä päivänä Kekri korvasi muinoin joulun ja uudenvuoden. Maamme hitaasti kristillistyessä osa vainajien päivän tavoista sulautui kekriin, siinä missä vanhaa kekriperinnettä pukkeineen kaikkineen siirtyi jouluun.

Maamme itäosissa vanhan kekripyhän vietto vuoden pääjuhlana säilyi pisimpään. Savon syrjäkylillä joulu lienee syrjäyttänyt sen lopullisesti vasta 1800-luvulla. Vaikka viimeisen kerran Suomessa on vietetty kansallisia kekrijuhlia vuonna 1954 Maalaisliiton aloitteesta Kokemäellä, ei ole mitään syytä heittää hyvää juhlaa hukkaan. Kekriin siis!

MILLOIN VIETÄN KEKRIÄ?

Kekrin vietto ajoittui Mikkelinpäivän (29.9.) ja Pyhäinmiesten päivän väliseen aikaan. Sitä vietettiin silloin, kun sato oli korjattu ja kaikki vanhaan vuoteen kuuluvat toimet ja askareet oli hoidettu niin, että uusi vuosi voitiin toivottaa tervetulleeksi. Kekriä saatettiin ennen viettää samankin kylän eri taloissa eri aikoina, riippuen siitä milloin kukin talo oli syystyönsä saanut päätökseen. Tämä on käytännöllistä, sillä nykyisessä elämänmenossa Kekrin voi sijoittaa hyvällä omallatunnolla sopivaan vapaaseen viikonloppuun. Marraskuun ensimmäiseen päivään Kekri liitettiin vasta 1800-luvulla.

KEKRIIN VARUSTAUTUMINEN

Kekriin varauduttiin hyvissä ajoin keittämällä kekriviinat ja panemalla kekrioluet. Kekriaterian pääosan muodosti yleensä “kekripässi” tai “villavuona”. Kekrilammas teurastettiin ja palvattiin usein jo yöllä. Lampaan liha syötiin tarkasti, eikä luita saanut jättää heitteille, vaan ne tuli haudata lammaskarsinan maahan, jotta lampaat menestyisivät seuraavana vuonna. Lampaan sijasta Kekrinä saatettiin uhrata ja syödä toki myös muitakin eläimiä, jos lampaanlihaa ei ole saatavilla.

Syöminen ja juominen olivat kekrin vietossa keskeisessä asemassa. Uskottiin, että mitä yltäkylläisemmin kekrinä mässättiin, sitä paremmin seuraavana vuonna menestyi. Isäntäväen piirissä myös viinalla oli hyvin suuri merkitys. Miesväen kuului olla kekrinä mahdollisimman suuressa humalassa, jotta seuraavan vuoden viljasato onnistuisi. Koska ruokaa piti olla pöydässä koko päivän ja kaikki taloon saapuvat saivat osansa kestityksestä, emännän tuli vastaavasti olla ainakin suhteellisen selväpäinen.

JAKOAJAN USKOMUKSIA

Aterialle saatettiin pakanallisten tapojen mukaisesti kutsua myös suvun vainajat nauttimaan Kekrin antimista. Vainajille jätettiin ruokauhreja pyhien puiden juurelle; haltioille valmistettiin ruokia ja juomia, jotka vietiin navettaan, saunaan tai talliin onnea tuottamaan. Tehtiin taikoja ja ennustettiin tulevaa vuotta. Saunakin lämmitettiin ensin henkien kylvetettäväksi. Emäntä saattoi juoksuttaa uuniluutaa navetan ympäri kolme kertaa, ja se tuotti karjalle onnea.

Kekriviikko oli hyvin erityistä aikaa, joka ei varsinaisesti kuulunut enempää vanhaan kuin uuteen vuoteenkaan: Se oli sen ulkopuolella, ja siksi pyhää, vaarallista. Vanha järjestys ei ollut silloin voimassa. Kekriin liittyykin selvästi myös karnevalistisia piirteitä. Kekrinä alkoi palvelusväen vuoden ainoa vapaaviikko, “römppäviikko”. Viikon kuluessa palkolliset saattoivat pestautua uuteen taloon rengeiksi ja piioiksi tulevan työvuoden ajaksi. Ennen työjakson aloittamista “mennä römpöteltiin” vapaina kekriviikon verran.

KEKRIPUKKI

Palkollisten lisäksi kekrinä kulki talosta taloon kestitystä saamassa naimattomia nuoria (sekä vanhojapiikoja ja -poikia), jotka olivat naamioituneet muun muassa nurinpäin puettuihin turkkeihin ja tuohinaamareihin. Nämä kekrittäret (köyrittäret) ja kekripukit (köyripukit), kuten heitä kutsuttiin, olivat eräänlaisia käänteisiä joulupukkeja.

Talon oli kekripukin saapuessa oltava lämmitetty, muuten pukki suutahti ja ryhtyi oitis rikkomaan uunia. Näin hän saattoi tehdä myös, jos hänelle ei heti tarjottu ruokaa, viinaa ja myöhemmin myös kahvia. Kekripukilta ei voinut kieltää mitään, emännänkin oli istuttava pukin sylissä jos pukki niin tahtoi. Tämä varmisti tulevan vuoden hyvän onnen. Kun kekripukki oli saanut riittävästi kestitystä, hän jatkoi matkaansa seuraavaan taloon, melkoisessa humalassa.

Kekri on siis kaikkinensa erinomaisen hyvin suomalaiseen kansanluonteeseen istuva perinteinen juhla. Ei muuta kun railakasta kekriä kaikille!


RSS

Mielipidekysely

Suomessakin pitäisi äänestää minareettien kiellosta?



Ääni per IP

Aiemmat kyselyt