Uutiskynnys logo

Kirkko ja turvapaikkabisnes

Mielipide Julkaistu: 13.10.2007 13:07 Muokattu: 17.10.2007

Jari Leino

Viimeisten viiden kuukauden aikana neljä naista on hakenut turvapaikkaa seurakunnalta. Ilmiö on Suomessa aivan uusi. Sen yleistyminen ei kuitenkaan johdu mistään yhtäkkisistä huononnuksista Suomen turvapaikkalainsäädännössä tai ongelmista Ulkomaalaisviraston toiminnassa. Se johtuu siitä, että aiemmin sekä seurakunnat että kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet ihmiset olivat yhtä autuaan tietämättömiä tällaisen mahdollisuuden olemassaolosta.

Ensimmäiset turvapaikanhakijat kääntyivät kirkon puoleen välittömästi sen jälkeen, kun Suomen ekumeeninen neuvosto toukokuussa julkaisi Kirkko turvapaikkana -oppaansa mainostaakseen mahdollisuutta käyttää kirkkoa hyväksi turvapaikka-asioissa. Tässä kuten monessa muussakin asiassa vallitsevat hyvin yksinkertaiset syy-seuraus -suhteet. Ruotsi ilmoitti taannoin, että jokainen Irakista tuleva pakolainen on automaattisesti oikeutettu oleskelulupaan Ruotsissa. Tämän seurauksena Ruotsiin on tullut kaikkiaan 120 000 turvapaikanhakijaa Irakista ja tulva jatkuu. Nyt Ruotsi vaatii muita EU-maita osallistumaan Irakin pakolaisista koituvan taakan jakamiseen. Ruotsalaiset eivät ilmeisesti ymmärtäneet, että sitä saa mitä tilaa. Suomen ekumeeninen neuvosto päätti, että jostain syystä seurakuntien on nyt ryhdyttävä Ulkomaalaisvirastoa viisaammaksi ja ylemmäksi auktoriteetiksi turvapaikka-asioiden suhteen ja “tilasi” seurakunnille turvapaikanhakijoita.

Ensimmäinen kirkolta turvaa hakenut oli Naze Aghai, joka oman kertomuksensa mukaan turvautui ihmiskauppiaan palveluksiin Istanbulissa. Naze ei kerro, millä perusteella hän valitsi juuri Suomen, mutta voimme olla melko varmoja, että päätös ei perustunut ainakaan lämpimään ilmastoon ja hänen kotimaataan muistuttavaan kauniiseen luontoon. Hengen ja ruumiin puolesta Naze olisi ollut yhtä lailla turvassa missä tahansa matkareittinsä varrella olleessa maassa, joten voimme olettaa, että päätös tulla Suomeen perustui palvelualttiin ihmissalakuljettajan kanssa suoritettuun hinta-laatusuhteen vertailuun, jossa Suomi voitti mm. Keski-Euroopan maat sen suhteen, mikä on turvapaikan saannin varmuuden ja tarjolla olevan elintason suhde ihmissalakuljettajan vaatiman kuljetuspalkkion suuruuteen. Ja tämä on sellainen kansainvälinen vertailu, jossa Suomen ei kannattaisi pyrkiä kärkisijoille.

Ystävällinen ihmiskauppias piti Nazelle varmaankin normaalin myyntipuheen, jossa hän kehui Suomen ihmisoikeustilannetta ja turvapaikan saannin varmuutta. Ehkä hän jopa antoi työlleen takuun: “Yksikään minun Suomeen kuskaamani ei ole joutunut pois lähtemään. Muistat vaan tyttö sanoa siellä kuulusteluissa juuri niin kuin minä opetin.” Tänä päivänä tuo sama ihmiskauppias muistaa varmasti lisätä mainospuheeseensa, että nyt Suomeen on tullut sellainen uusi porsaanreikä, että vaikka saisi kaksi kertaa kielteisen päätöksen, niin voi vielä mennä kirkon suojiin piilottelemaan, jotta saisi käsittelyä venytettyä taas vuodella. Ja tarpeeksi kauan kun sinnittelee, niin varmasti sieltä turvapaikka irtoaa.

Ihmissalakuljettajien kannalta tilanne on siis parantunut. He voivat ehkä jopa pyytää korkeamman hinnan Suomeen suuntautuvista kuljetuksista nyt kun itse kirkko on asettautunut heidän myyntipuheidensa takuumieheksi.

Kansainvälinen ihmissalakuljetus eli ihmiskauppa on raakaa bisnestä, jossa liikkuu valtavia rahasummia ja joka aiheuttaa kielteisiä vaikutuksia sekä lähtö- että kohdemaissaan. Sen estämiseksi yritetään jatkuvasti keksiä mitä erilaisempia keinoja. Mutta niin julmalta kuin se kuulostaakin, ainoa varma keino ihmiskaupan estämiseksi on murtaa ihmiskauppiaiden ansaintalogiikka olemalla myöntämättä turvapaikkaa sellaiselle henkilölle, joka tulee maahan ihmiskauppiaan kuljettamana ja usein monen muun turvallisen maan kautta.

Turvapaikanhakijat ovat bisnestä myös monille suomalaisille. Pakolaisten vastaanottokeskusten lopettamiset ovat olleet kovia iskuja monelle pikkukunnalle, jossa paikallinen keskus on ollut merkittävä työnantaja. Onneksi esimerkiksi Punkalaitumella näyttää löytyvän uusi leipäpuu työperäisten maahanmuuttajien vastaanottamisesta. Turvapaikanhakijat ovat bisnestä myös lakimiehille. Ville Hoikkala, yksi Kirkko turvapaikkana -oppaan kirjoittajista on esimerkiksi Lahden helluntaiseurakunnalta turvaa hakeneen “Clairen” lakimies. Hoikkala edustaa myös Suomesta poliittista turvapaikkaa anonutta Porvoon baptistiseurakunnassa vaikuttanutta ruandalaispappia, jota epäillään osallisuudesta Ruandan kansanmurhaan. Hoikkala on itse kertonut, että noin kolmasosa hänen lakitoimistonsa liikevaihdosta tulee maahanmuuttoon liittyvistä asioista. Näistä palkkioista Hoikkalan arvion mukaan 75% tulee valtion pussista, sillä työssäkäyvät turvapaikanhakijat saattavat joutua maksamaan lakimiehen palkan joko kokonaan tai osittain itse. Tai kuten Hoikkala itse kommentoi: “Bisnes menee hyvin mutta menköön!”

Sudanilainen Anna Lado tuli Suomeen alunperin lapsenhoitajaksi, kun hänen kiintiöpakolaisena Suomeen tullut siskonsa oli kuollut kurkkusyöpään. Sudanilaisessa kulttuurissa lastenhoito ei kuulu miehille, ja kukaan ei muistanut kotouttamisprosessin aikana kertoa Annan siskonmiehelle Charles Anderialle, että nyt ollaan Suomessa, ja täällä on tapana, että miehet pitävät lapsistaan huolta, etenkin jos äiti on kuollut. Anna uskoo todennäköisesti joutuvansa vainotuksi, jos hänet palautetaan Sudaniin, koska hän on kristitty ja Sudanin muslimit eivät pidä kristityistä.

Venäläinen Irina Ljuhatan pakeni Suomeen, kun Pihkovan mafia murhasi hänen isänsä. Murhan jälkeen Irina ja hänen poikansa Mark joutuivat uhkailujen ja vainon kohteeksi, koska heillä on hallussaan tietoa murhan taustoista. Irinan tapauksessa ongelma taitaa olla siinä, että rikokseen liittyvä todistajansuojelu ei ilmeisesti täytä kansainvälisen turvapaikan saannin kriteerejä. Irina on kuitenkin paljon onnekkaampi kuin ne oikeasti poliittisen tai uskonnollisen vakaumuksensa vuoksi vainotut toisinajattelijat, jotka yrittivät päästä Suomeen hakemaan turvapaikkaa Neuvostoliiton kulta-aikana. Kekkosen aikaanhan loikkarit palautettiin saman tien neuvostorajavartioiden käsiin ennen kuin he ehtivät A:ta sanoa asylum-sanasta.

Irina, hänen poikansa ja heidän asianajajansa Pirkka Lappalainen ovat muuten tavattavissa huomenna sunnuntaina 14.10. Tesoman kirkossa jumalanpalveluksen yhteydessä, jonka jälkeen yleisöllä on mahdollisuus esittää heille kysymyksiä.

Neljäs seurakuntien suojissa oleva turvapaikanhakija on ruandalainen “Claire”, joka on pyytänyt suojelua Lahden helluntaiseurakunnalta.

Moni meistä tuntee varmasti sympatiaa näiden naisten tilannetta kohtaan ja olisi valmis myöntämään heille turvapaikan. Mutta mitä useampia ihmisiä kirkko ryhtyy piilottelemaan, sitä useampia kansanmurhaajia heidän joukkoonsa eksyy. Ja kansainväliset ihmiskauppiaat pitävät varmasti asiakkaansa ajan tasalla suomalaisen turvapaikkapolitiikan kehityksestä. Mitä enemmän me tilaamme turvapaikkashoppailijoita, sitä enemmän me heitä saamme.

Suomella ei ole mahdollisuutta myöntää turvapaikkaa kaikille maailman hätää kärsiville. Johonkin on vedettävä raja. Nyt on kysymys vain siitä, vedetäänkö se raja Ulkomaalaisviraston vai yksittäisen seurakunnan asiantuntemuksella. Kirkon ei ole syytä puuttua siihen, mikä keisarille kuuluu. Suomen rajojen valvonta on Suomen valtion asia, ei kirkon.

Keskustele tästä aiheesta


RSS

Mielipidekysely

Suomessakin pitäisi äänestää minareettien kiellosta?



Ääni per IP

Aiemmat kyselyt