Uutiskynnys logo

Suomenhevonen sodassa

Kolumni Julkaistu: 6.12.2007 17:58 Muokattu: 7.12.2007

Kauan sitten Suomi soti. Silloin tarvittiin sotaan vahvoja hevosia vetämään armeijan leiriin vetämään ruokaa, aseita, milloin mitäkin. Tämä tarina kertoo yhdestä niistä tuhansista suomenhevosista, jotka kuolivat tuossa sodassa. Harva varmaankaan muistaa niitä hevosia, jotka siellä olivat.

Suomenhevonen sodassa (kuva: Aino Rimppi / Suomen Hippos)


Mitä olisi tapahtunut, jos silloin ei olisikaan ollut hevosia auttamassa? Sitä ei kukaan tarkalleen tiedä. Kun olet lukenut tämän tarinan, vietä edes pieni hetki aivan hiljaa ja mieti niitä kaikkia suomenhevosia, jotka menettivät henkensä. Rohkeuteen ei aina vaadita sanoja, ei varsinaisia tekoja, vaan jotakin sellaista, mitä meillä harvoilla ihmisillä on.

Pontus oli sen hevosen nimi. Se oli hieno hevonen, suomenhevonen nimittäin. Rauhallinen, vahva ja eritoten kiltti. Se ei ollut ikinä satuttanut ketään tarkoituksellaan, mitä nyt paria kärpästä hännällään huiskaissut jos rupesi ärsyttämään. Sille oltiin aina oltu kilttejä, eikä se osannut pelätä tai vihata yhtäkään ihmistä. Se teki ihmisen kanssa päivittäin työtä ja näki heitä koko ajan. Se oli kaikin puolin onnellinen hevonen. Mutta elämä ei voi aina olla täydellistä. Sen Pontuskin sai huomata.

Raskas päivä oli juuri päättymässä. Pontus oli ollut  isäntänsä kanssa torilla myymässä vihanneksia. He palasivat auringon laskiessa kotipihaan ja tapansa mukaan isäntä otti Pontukselta valjaat pois ja vei sen talliin syömään iltakaurojaan. Pontuksella oli niin kiire kaurojensa kimppuun, ettei se huomannut, miten isäntä tavoistaan poiketen jäi istumaan heinäpaalille huokaisten välillä. Kun Pontus oli saanut viimeisenkin kauranjyväsen hamuttua kuppinsa pohjalta, se nosti päänsä ja katsoi kysyvästi isäntäänsä ruskeilla silmillään. "Eikö sinulla ole nälkä?", se tuntui kysyvän.

Isäntä huokaisi taas, käveli Pontuksen luo, taputti sitä kaulalle ja käveli hitaasti ulos tallista. Pontus pureskeli vielä kauranjyväsiään, eikä ajatellut asiaa sen kummemmin. Se nukkui rauhallisesti koko yön ja heräsi aamulla ensimmäisiin auringonsäteisiin, jotka osuivat ikkunasta sisään.

Heti kun Pontus oli saanut haukoteltua, ulko-ovi avautui ja isäntä talsi sisään väsyneen näköisenä. Näytti siltä kuin hän ei olisi nukkunut juuri lainkaan.

Pontus hörähti tervehdykseksi. Isäntä ei noteerannut vaan antoi Pontukselle vähän kauraa ja odotti, että se söi sen. Sitten isäntä laittoi Pontukselle valjaat ja talutti sen ulos kärryjen eteen. "Ai, taas vihanneksia myymään! Mikäpä siinä!", Pontus ajatteli ja puhkui intoa. Pian tuo kaksikko jo kävelikin kohti toria.

Viimein kylän talot häämöttivät ja Pontus pidensi askeltaan. Se kumminkin hämmästyi, kun isäntä viimein pysäytti sen keskustorille. Mistään ei kuulunut iloista lapsen naurua, missään ei tuoksunut vasta-paistettu piiras. Koko paikka oli suorastaan autioitunut.

Pontus katsoi ympärilleen. Iso joukko ihmisiä seisoi ympyrässä torin reunoilla. Lähes kaikki pitelivät surumielisen näköisenä hevosta ja Pontus tunnisti joukosta monta ystäväänsä.

Isäntä talutti Pontuksen samaan rinkiin muiden kanssa. Pontus kysyi viereiseltä hevoselta, mitä oikein oli tapahtumassa. "Kukaan hevosista ei sitä tiedä", tämä vastasi.

Äkkiä hiljaisuuden rikkoi kavioiden kova-ääninen kopina ja 17 sotilasta sota-asuissaan tunkivat väkijoukon läpi hevostensa kanssa. Kaikki kylän hevoset hermostuivat, niin myös Pontus. Se tunsi, että jotain oli tapahtumassa.

Yksi sotilaista alkoi puhua jotain. Pontus olisi halunnut ymmärtää, mutta vaikka se kuinka yritti, se ei saanut puheesta selvää. Sitten mies yhtäkkiä lopetti. Tuli hiljaista. Pontus katsoi omistajaansa kysyäkseen, "mitä täällä oikein tapahtuu?". Omistaja vain tuijotti eteensä ja näytti lohduttoman surulliselta. Pontus olisi halunnut lohduttaa häntä. Oli surkeaa nähdä joku noin apeana.

Äkkiä sotilas sanoi taas jotain. Silloin  ihmiset alkoivat taluttaa hevosiaan kohti muutamaa niistä sotilaista, jotka seisoivat vähän nurkassa muista. Pontus ajatteli, että nyt kaikki lähtisivät kotiin ja oli jo valmiina lähtemään kun omistaja vetäisi sen suitsista. Hän vei Pontuksen muiden hevosten joukkoon. Vähään aikaan ei kuulunut kuin sotilaan kova, kylmä ääni ja kavioiden kopinaa, kun uusia hevosia kerääntyi samaan kohtaan missä Pontuskin oli.

Sitten sotilas lopetti puhumisen ja lähti kävelemään poispäin kylästä. Ne miehet, joiden luo hevoset oli viety, ottivat kukin jonkin hevosen suitsista kiinni ja lähtivät taluttamaan niitä pois kylästä, johtajasotilaan perään. Pontus oli hämillään kun senkin ohjista napattiin. Se vilkaisi omistajaansa ja hörisi: "Tule hakemaan minut nyt! Haluaisin jo kotiin!"

Mutta se näki, että omistaja oli ruvennut itkemään. Vasta silloin se tajusi: se vietäisiin pois isännän luota! Se ei tiennyt mitä tehdä. Se ei ollut ikinä vikuroinut kellekkään, joten nöyrästi se totteli taluttajaansa. Mutta se oli aivan paniikissa ja vilkuili koko ajan taakseen. Sotilas komensi jotain ja riuhtaisi samalla ohjista. Pontus säikähti eikä enää uskaltanut tehdä muuta kuin kävellä eteenpäin. Mutta miksi? Se lause kaikui sen päässä. Miksi isäntä oli hylännyt sen näin?

Koko saattue käveli pitkän aikaa. Parin tunnin päästä he saapuivat sotilasleiriin. Kukaan hevosista ei ollut ennen nähnyt sellaista kuin nyt. Se paikka oli jotenkin niin...erilainen. Kotona kaikki oli valoisaa ja rehevää. Täällä oli harmaata ja kova maa kavioiden alla, harmaita pikku taloja, eikä missään näkynyt edes ruohonkortta.

Hevoset vietiin pieneen talliin, jossa oli paljon muitakin hevosia. Karsinoissa oli vähän heinää ja monet alkoivatkin syödä sitä tyytyväisenä. Mutta Pontuksen ei tehnyt mieli. Se ajatteli vain isäntäänsä. Miksi hän oli hylännyt sen? Sitä Pontus ei voinut käsittää.

"Oletko uusi?", kysyi eräs hevonen Pontuksen vieressä.

"Olen minä", se vastasi.

"Kannattaa syödä, muuten et jaksa täällä päivääkään", vieras hevonen jatkoi.

Pontus söi vähän heinää ja alkoi sitten nukkua. Se uneksi olevansa vielä kotona ja kuvitteli itsensä laukkaamaan kaurapellolla, juomaan raikasta vettä purosta ja kyyditsemään omistajaansa kärryillä torille. Tuo kaikki sai sen hitusen onnellisemmaksi.

Yhtäkkiä se heräsi torven soittoon. Ihmiset ryntäsivät talliin, laittoivat kaikille hevosille valjaat ja kärryt ja veivät ne sitten ulos. Pontuskin otettiin mukaan. Pihalla vallitsi kiire ja hätäännys. Ihmiset juoksentelivat ympäriinsä ja lastasivat hevosten kärryihin kaikenlaista. Se sai hevoset hermostumaan.

Sitten kuului taas torven ääni ja Pontus näki, että joku kiipesi sen rattaisiin ja siirsi sen käyntiin. Kaikki muutkin hevoset lähtivät liikkeelle ja kohta maantietä kulki aamunkoitossa hiljainen joukko, joista osa tiesi mitä tuleman piti...ja osa ei. Hevoset kävelivät kauan. Kärryt olivat painavat ja raskaat vetää ja koko ajan piti liikkua eteenpäin. Pontus kuitenkin jaksoi. Se oli hyväkuntoinen.

Jonkin ajan päästä joukko pysähtyi tien sivuun. Hevosille annettiin heinää ja vettä ja sotilaat tekivät nuotin. Kun hevoset ja ihmiset söivät kaikki rauhassa, kuului yhtäkkiä valtava jyrähdys. Hevoset pelästyivät ja alkoivat riuhtoa itseään irti naruista. Pontuskin pelästyi. Samassa kaikki ihmiset alkoivat ryntäillä sinne tänne.

Sitten kuului uusi jyrähdys, tällä kertaa kovempi. Ihmiset ryntäsivät hevosten luo ja huusivat samalla kaikkea sekavaa. Pontus ja muut hätääntyivät entisestään. Ihmiset ryhtyivät irrottamaan hevosia ja kiipeilemään niiden kärryihin. Kaikki oli sekasortoista. Jyrähdyksiä kuului kymmenen sekunnin välein ja ne tuntuivat tulevan koko ajan lähemmäs. Hevoset olivat paniikissa. Ne riuhtoivat itseään irti naruista ja ne, jotka saivat itsensä irti, rynnistivät kärryt perässään, jonnekkin, missä olisi rauhallista. Sotilaat ottivat niitä parhaansa mukaan kiinni ja lähtivät viemään niitä poispäin. Pontus ja pari muuta hevosta kuitenkin jätettiin siihen. Ne hirnuivat kauhuissaan kun yhtäkkiä jokin putosi taivaalta ja kuului korviahalkova jyrähdys. Pontus sai riuhtaistua itsensä irti ja lähti laukkaamaan kohti metsää. Se halusi vain kotiin isännä luo. Samassa se tunsi kipua jalassaan ja kaatui maahan. Se ei pystynyt enää nousemaan, vaikka kuinka yritti. Lopulta se luovutti ja jäi siihen makaamaan.

Pari tuntia se siinä makasi, ja sinä aikana se toivoi, että sen rakas isäntä tulisi ja veisi sen takaisin kotiin, pois täältä. Mutta isäntää ei kuulunut. Kun neljä tuntia oli kulunut, Pontus veti viimeisen henkäyksensä, painoi päänsä maahan ja nukkui pois.

Suomenhevosten määrä laski radikaalisti noissa monissa sodissa, joita Suomi itsenäisyytensä puolesta soti. Tuhansia hevosia kuoli isänmaamme puolesta. Pontus oli yksi niistä.

Nykypäivänä suomenhevosta, tuttavallisemmin suokkia, käytetään raveissa, esteratsastuksessa, kouluratsastuksessa, matkaratsastuksessa, näyttelyissä, vikellyksessä, ratsastuskouluntuntihevosena ja vaikka minä muuna.

Suomenhevonen on siis hyvin monipuolinen. Se on sitkeä, kiltti, lempeä, ja kiintyy ihmisiin. Joten pidetään niin mainio rotu kuin suomenhevonen vielä keskuudessamme. Se on auttanut meitä, autetaan me nyt vuorostamme sitä.

Oona Areva, 14 vuotta

Tarina on alunperin kouluaine. Suomenhevosen 100-vuotisjuhlan kunniaksi Uutiskynnys julkaisi sarjan suomenhevosaiheisia artikkeleita. Kuva ja artikkeli Suomen Hippos. Sarjan aiemmat osat löytyvät täältä:

Suomenhevosen juhlavuosi
Työsuhdehevonen


RSS

Mielipidekysely

Suomessakin pitäisi äänestää minareettien kiellosta?



Ääni per IP

Aiemmat kyselyt