Tasa-arvo tulopoliittisena lyömäaseena

Matti Hietamäki

Viimeisten eduskuntavaalien alla käytiin vilkasta keskustelua tiettyjen korkeaa koulutusta vaativien naisvaltaisten alojen työntekijöiden, kuten esimerkiksi opettajien ja sairaanhoitajien palkkakuopasta, johon vaalilupauksissakin luvattiin puuttua.

Tunnettujen tapahtumakulkujen jälkeen ollaan tilanteessa, jossa Tehy on onnistunut solmimaan vain jäsenistönsä hyväksi tulevan sopimuksen palkkojen nostamisesta vaiheittain, Tehyn omien arvioiden mukaan jopa reilusti yli 20%. Lukuun on tosin otettu mukaan seuraavan kierroksen oletetut yleiset korotukset, todellinen sovittu luku on tätä matalampi.

Lakolta siis vältyttiin, mutta seuraava iso riita on jo alkanut. Tällä kertaa on kysymys siitä, onko oikein, että Tehyn jäsenet saavat korkeampaa palkkaa kuin muiden järjestöjen jäsenet tai järjestäytymättömät työntekijät. Oikeusoppineet ovat esittäneet ristiriitaisia lausuntoja sopimuksen laillisuudesta. Työoikeuden professori Kari-Pekka Tiitinen Helsingin yliopistosta kommentoi sopimuksen soveltamisen pelkästään tehyläisiin olevan ”lähtökohtaisesti ok”, ainakin tasa-arvolain valossa, joka koskee siis vain miesten ja naisten välistä tasa-arvoa. Lapin yliopistossa samaa tuolia pitävä Seppo Koskinen puolestaan tulee päinvastaiseen lopputulokseen yhdenvertaisuuslakia arvioimalla.

Juridisteknisiä näkökulmia huomattavasti kiinnostavampi kysymys on mielestäni periaatteen tasolla. Matalasti palkattujen, korkeasti koulutettujen naisten palkankorotusta perusteltiin pitkään nimenomaan tasa-arvolla. Sanottiin olevan epätasa-arvoista, että korkeasti koulutetut naiset saavat usein matalampaa palkkaa kuin korkeasti koulutetut miehet alansa perusteella. Toisinaan jätettiin vetoamatta sukupuoliargumenttiin, puhuttiin ainoastaan tiettyjen alojen epätasa-arvoisesta palkkauksesta vaadittuun koulutukseen ja vastaavan tasoista koulutusta vaativiin muihin aloihin nähden. Joka tapauksessa epätasa-arvoinen palkkaus oli se argumentti, jolla massojen sympatiat voitettiin sairaanhoitajien puolelle. Oli myös havaittavissa sellaista yleistä mielialaa, että paheksuttiin muiden alojen saavutettujen etujen puolustamista, tai ainakin näiden etujen oikeutuksen puolustamista. Tehykin korosti sairaanhoitajien palkkauksen epäreiluutta.

Vaan nopeastipa ääni muuttui, kun sopimus syntyi. Tehyn rautarouva Jaana Laitinen-Pesola julisti juhlatunnelmissa: ”Vain Tehylle!” Minne katosi huoli naisten yleisesti matalammasta palkkatasosta? Minne katosi huoli sairaanhoitajien yleisesti matalammasta palkkatasosta? No eihän sillä ole mitään väliä, kunhan oma asema on turvattu. Tehy siirtyi silmänräpäyksessä tasa-arvon kannattajien leiristä saavutettujen etujen puolustajan leiriin, kun rahat oli saatu varmistettua omaan taskuun. Vähät muista, kunhan meillä menee hyvin. Oltiin aidon iloisia siitä että rintamapettureiksi koetut muut järjestöt joutuvat tyytymään vähempään. Vähät solidaarisuudesta. Raha, mustasukkaisuus, katkeruus ja oma etu ratkaisevat.

Jokaisella pilvellä on hopeareunuksensa, sanotaan, ja virheistä oppii kantapään kautta. Tämä selkkaus käy hyvästä muistutuksesta siitä, että palavien tasa-arvopuheiden taustalla on aina pohjimmiltaan oman edun ajaminen. Kyse ei ole suinkaan reiluudesta ja solidaarisuudesta – siis yhdenvertaisuudesta – sinänsä, vaan katkerasta taistelusta nimenomaan oman lompakon puolesta. Tässä suhteessa ihminen on ihmisellä susi, oli sitten kyseessä mies tai nainen.

Keskustelua aiheesta