Uutiskynnys logo

Onko Kenia menossa Ruandan viitoittamalle tielle?

Artikkeli Julkaistu: 2.1.2008 22:17 Muokattu: 2.1.2008

Kenian sijainti Afrikassa

Afrikkalaisen mittapuun mukaisesti yleensä rauhallisena ja vakaana pidetty Kenia uhkaa hajota pääheimojen väliseen vihanpitoon. Tapahtumat alkoivat presidentinvaaleista, joissa voittajaksi julistautui kikuju-valtaheimoon kuuluva Mwai Kibaki.

Tilanne muistuttaa Ruandan 1990-luvun alun tapahtumia, jolloin hutujen toteuttamassa tutseihin kohdistuneessa kansanmurhassa kuoli noin 800 000 ihmistä. Kikuju-johtoinen hallitus syyttääkin Raila Odingan johtamaa pääasiassa luo-heimon jäsenistä koostuvaa oppositiota kansanmurhasta ja etnisestä puhdistuksesta.

30. joulukuuta keskusvaalilautakunta julisti istuvan presidentin, kikuju Mwai Kibakin presidentinvaalin voittajaksi 47 prosentin ääniosuudella. Luo-heimon johtohahmo, entinen moninkertainen ministeri Raila Odinga jäi toiseksi 44 prosentin ääniosuudella saaden vain 230 000 ääntä vähemmän kuin Kibaki, joka oli saanut 4 584 721 ääntä. Saman tien Odinga ja luo-kansa ilmoittivat, etteivät he hyväksy tulosta. Vaalit jakoivat maan kahtia: Kibakia tukevat Itä-, Keski- ja Pohjois-Kenia ja Odingaa maan etelä- ja länsiosat.

Syntynyt kriisi on johtanut siihen, että luot ja Odingan kannattajat ovat marssineet kaduille aseille ja viidakkoveitsillä varustautuneina ja alkaneet surmata kikuju-heimoon kuuluvia. Lisäksi luot ovat polttaneet kikujujen kauppoja ja omaisuutta. Ruandan kansanmurha alkoi huhtikuussa 1994 aivan samalla tavalla ja samanlaisella aseistuksella.

Tällä hetkellä pahin isku tapahtui pääkaupungista Nairobista luoteeseen Eldoretissa, jossa luo-heimoon kuuluvat nuoret polttivat kirkon ja sen mukana sinne paenneet kikujupakolaiset. Uhrien määräksi on arveltu 50 ja heidän joukossaan on myös naisia ja lapsia. Virallisesti mediassa on puhuttu 270 uhrista, mutta todellinen luku on todennäköisesti huomattavasti suurempi. Virallisesti raportoidaan myös, että 70 000 pääasiassa kikujua on paennut kotiseuduiltaan.

Afrikkalaiseen tapaan kriisin tausta juontaa juurensa 1960-luvun alun itsenäistymisen ajoista ja siirtomaaisäntien luomista valtioiden rajoista.

Pääasiassa maan pohjois- ja keskiosissa asuvat kikujut muodostavat maan lähes 35 miljoonaisesta väestöstä 22 prosenttia ja heidän käsiinsä ovat keskittyneet sekä poliittinen että taloudellinen valta.

Maan toiseksi suurin etninen ryhmä on pääasiassa maanviljelyä harjoittavat luhyat, jotka asuvat lähinnä Länsi-Keniassa ja muodostavat 14 prosenttia väestöstä. Luhyat eivät ole ottaneet kovinkaan paljon osaa maan politiikkaan tai talouteen, mutta ovat yleensä myötäilleet ja kannattaneet luo-heimoa.

Luot ovat maan kolmanneksi suurin etninen ryhmä ja he muodostavat 13 prosenttia maan väestöstä. Vaikka luot ovat köyhiä ja vain maan kolmanneksi suurin etninen ryhmä, he muodostavat tärkeimmän poliittisen vastavoiman kikujuja vastaan. Maan läntisissä ja eteläisissä osissa asuvat muut etniset ryhmät ovat yleensä tukeneet luo-heimoa sen kamppailussa kikuju-valtaheimoa vastaan, elleivät sitten ole yhdistyneet vastustaakseen luo- ja kikuju-heimoja.

On kylläkin harhaanjohtavaa puhua näistä etnisistä ryhmistä "heimoina", koska jokaiseen kolmeen pääryhmään kuuluu jo itsessään viisi miljoonaa jäsentä. Lisäksi kullakin näistä etnisistä ryhmistä on oma kielensä ja kulttuurinsa.

Sen sijaan, että Kenia oltaisiin jaettu näiden kolmen, tai edes luoiden ja kikujujen, kansan kesken, itsenäistyi Kenia joulukuussa 1963 50 heimon muodostamana monikansallisena valtiona. Kikujut olivat olleet Kenian itsenäisyysliikkeen runko. Olivathan he olleet vastuussa brittihallinnon vastaisesta vuosien 1952-1960  Mau-Mau-kapinastakin. 1962 maan johtoon nousi Kenian itsenäisyysliikkeen johtaja, kikuju Yomo Kenyetta. Luo-kansa otettiin myös mukaan maan johtoon alkuvuosiksi ja varapresidentiksi nousi Raila Odingon isä Jaramogi Oginga Odinga. 1960-luvun puolenvälin jälkeen luot sekä Odinga syrjäytettiin poliitiikasta ja Keniasta tuli kikujujen johtama yksipuoluevaltio. Luot ovat siis olleet oppositiossa näihin päiviin asti ja kikujut ovat pyrkineet parhaansa mukaan estämään luo-heimon pääsemisen mukaan vallanjakoon. Kikujun valitseminen nyt toistamiseen maan johtoon uhkaa nyt räjäyttää ruutitynnyrin, joka on syntynyt luo-heimon keskuudessa 40 vuotta muhineesta katkeruudesta.

Yhteistä Kenialla ja Ruandalla on politiikan jakautuminen valta- ja oppositioheimon mukaan sekä katkeroitunut vuosikymmeniä kestänyt viha toista ryhmää kohtaan. Ruandassa koko siirtomaa-ajan valtaa olivat pitäneet tutsit, kun taas hutut olivat joutuneet alisteiseen asemaan. Tutseilla oli myös vahva taloudellinen asema ja maan vauraus hallussaan, kuten kikujuilla Keniassa. Hutut olivat nousseet valtaan Ruandan itsenäistyessä heinäkuussa 1962 ja he kostivat heti kokemansa vääryydet tutseille. 1990-luvun alkuun asti tapahtui satunnaisia hutujen ja tutsien välisiä kahakoita ja verilöylyjä, mutta vasta 30 vuoden kuluttua itsenäistymisestä viha tutseja kohtaan purkautui täysin. Myös Keniassa on 1960-luvulta lähtien tapahtunut luo- ja kikuju-heimojen välisiä yhteenottoja.

Erot Kenian ja Ruandan suhteen ovat kokoluokissa. Kun Ruanda on pieni ja syrjäinen valtio Afrikan mantereen keskiosassa, Kenia on suuri länsimaille taloudellisesti merkittävä maa mantereen itärannikolla. Lisäksi hutujen ja tutsien yhteenotot sekä verilöylyt ennen kansanmurhaa olivat vaatineet kymmenien tuhansien hengen, kun taas Keniassa kahakoiden uhriluvut ovat olleet korkeintaan muutamia kymmeniä. Kenian heimopolitiikka ei kuitenkaan ole ollut niin aggressiivisen heimosidonnaista kuin Ruandassa. Nytkin tapahtuneet kahakat ja murhat vaikuttavat spontaaneilta vihasta syntyneiltä tapauksilta, eikä Ruandan tyyliin organisoidulta ja kauan suunnitellulta kansanmurhalta. Erona Ruandan ja Kenian välillä on myös se, että tutsit muodostivat vain 10 prosentin vähemmistön muuten hutujen asuttamassa maassa. Keniassa vallan omaavat kikujut ovat kuitenkin enemmistö ja heitä vastaan nousseet luot ovat vähemmistö.

Kiinnostavaa tässä Kenian kriisissä on myös se, että miten länsimaat suhtautuvat tähän tilanteeseen. Jos maan sisäpoliittinen kriisi alkaa saavuttaa Ruandan 1990-luvun alun tapahtumien mittasuhteet, puuttuvatko länsimaat maan tilanteeseen vai katsovatko väkivaltaisuuksia vain läpi sormien, kuten Ruandassa aikanaan? Poliittisesti ja taloudellisesti Kenia on kuitenkin länsimaille merkittävämpi maa kuin Ruanda. Avoin kysymys on myös se, että miten länsimaat suhtautuvat Keniaan kriisin loputtua, erityisesti silloin, jos väkivaltaisuudet ovat muodostuneet nykyistä tilannetta huomattavasti vakavammiksi. Käytetäänkö huomattavasti kritiikkiä saanutta kaksinaamaista Ruanda-taktiikkaa, jossa ollaan välittämättä maan väestön lahtaamisesta aina väkivaltaisuuksien loppumiseen asti, kunnes kriisipesäkkeestä aletaan ottaa sokeasti pakolaisia ja syytää sinne suuria rahasummia vailla kunnon suunnitelmaa?

Voidaan myös miettiä sitä, että olisiko vihdoinkin aika kansainvälisesti, esimerkiksi YK:n johdolla, keskustella siitä, tulisiko Afrikan nykyisiä rajoja muuttaa niin, ettei Ruandan ja Kenian kaltaisia tapauksia enää sattuisi syntymään. Afrikan maiden jatkuvien sisäpoliittisten kriisien pohjimmaisena syynä on valtioiden siirtomaa-aikojen mukaiset rajat, jotka eivät noudata alueiden kansojen ja muiden etnisten ryhmien kieli-, kulttuuri- ja asuinalueita. Uudet rajanvedot saattaisivat olla huomattavasti parempi ja tehokkaampi ratkaisu Afrikan jatkuvien kriisien ehkäisemiseen ja poistamiseen kuin nykyiset pohjattomaan kaivoon upotettavat avustusyritykset. Suurvaltojen ja länsimaiden muutosten pelko sekä niiden nykyinen kammo kansallisvaltioita kohtaan taitavat kuitenkin olla suurin este tälle Afrikan kartan uudistamiselle.

Veikko Jarmala

UUTISARKISTOON

RSS